Paulon Säätiön vuoden 2015 kutsunäyttelyn taiteilijat ovat Jemina Lindholm & Elina Ylhäisi ja Maarit Mustonen & Anne Naukkarinen. Näyttelyn ovat kuratoineet Saara Hannus, Miina Hujala, Jussi Koitela, Mikael Kinanen ja Iina Kuusimäki. Näyttelyprojekti nostaa esiin ja tutkii yhteistyön ja yhteistoiminnan luonnetta, mahdollisuuksia ja edellytyksiä nykyisellä taidekentällä.
Näyttelyssä kaksi opiskeluaikana aloittanutta työparia jatkaa ja kehittää yhteistyötään: Tampereen ammattikorkeakoulusta valmistuneet
Jemina Lindholm ja
Elina Ylhäisi sekä Taideyliopistossa tavanneet
Maarit Mustonen ja
Anne Naukkarinen. Työparien teokset ovat koettavissa eri aikaan. Näyttelyn asetelma pohjaa yhtäältä lähtö- kohtaan, josta kuratoriaalinen työ alkoi: kuraattorit kutsuttiin Kuvataideakatemian Praxis-ohjelman kautta, ja he ovat työskennelleet ryhmänä jo opiskeluaikanaan. Toisaalta ryhmä halusi kyseenalaistaa ajatuksen kutsunäyttelystä yksittäisen taiteilijan debyyttiesiintymisenä aikana, jolloin valmistuvat taiteilijat ovat parhaimmillaan toimineet ammatissaan jo vuosia.
Näyttelyn yhteydessä julkaistaan nettijulkaisu. Julkaisu kokoaa yhteen tekstejä ja tekstifragmentteja, jotka avaavat näyttelyn taiteilijoiden yhteistyöprosesseja sekä laajemmin yhteistyön tekemistä taiteen kentällä. Julkaisu sisältää myös tekstimateriaalia kolmesta eri keskustelutilaisuudesta, jotka kuraattorityöryhmä järjesti Turun taideakatemian, Tampereen ammattikorkeakoulun ja Saimaan ammattikorkeakoulun valmistuvien kuvataideopiskelijoiden kanssa. Keskusteluiden keskeisimpiä aiheita olivat opiskeluaikana syntynyt yhteistyö sekä valmistumisen jälkeiset työskentelyn mahdollistavat rakenteet. Keskustelut järjestettiin Titanik-gallerian, Tesoman Taidehallin ja Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa yhteistyössä. Niihin osallistuivat kuraattorityöryhmän ja valmistuvien opiskelijoiden lisäksi kuvataiteilijat Timo Bredenberg, Felicia Honkasalo, Hertta Kiiski ja Anna Knappe. Näyttelyn ilmeen on suunnitellut
GRMMXI.
Paulon Säätiön kutsunäyttely on Paulon Säätiön ja Kuvataideakatemian yhteistyössä järjestämä vuosittainen kuraattorivetoinen näyttely, joka nostaa esille suomalaisen tai Suomessa vakituisesti asuvan juuri valmistuneen tai valmistumassa olevan nuoren taiteilijan töitä.
Näyttelyä ovat tukeneet Artek ja Stopteltat.
JEMINA LINDHOLM & ELINA YLHÄISI —NELIÖARKISTO, OSA 8 - HILJAISUUS II
Jemina Lindholm ja Elina Ylhäisi esittävät Neliöarkisto, osa 8 - Hiljaisuus II:n, joka on tulkinta sosiaalisesta hiljaisuudesta. Se muodostuu toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaamisesta. Neliöarkisto koostuu erilaisten tilanteiden, tilojen ja paikkojen toisinnoista.
Jemina Lindholm on kuvataiteilija, joka työskentelee video- ja ääni-installaatioiden parissa.
Elina Ylhäisi on kuvataiteilija, joka työskentelee esinekoosteiden, äänen ja installaatioiden parissa.
He ovat tehneet yhdessä Neliöarkisto-projektia vuodesta 2012 lähtien.
MAARIT MUSTONEN & ANNE NAUKKARINEN —OMA JEES, TOISEN JEES
Maarit Mustonen ja Anne Naukkarinen ovat tehneet näyttelyyn esityksen, jonka lähtö- kohtana on ollut runsaus ja sallivuus. Teos on heidän yhdessäolostaan syntynyt kollaasi, joka ottaa mm. rakkauslaulun muodon. Teoksen työstämistä ovat tukeneet Ålands kulturdelegation ja Esitystaiteen keskus.
Anne Naukkarinen on tanssi- ja esitystaiteilija.
Maarit Mustonen on kuvataiteilija, joka työskentelee pääosin valokuvan, installaation ja tekstin parissa.
Oma jees, toisen jees on heidän kolmas yhteistyönsä.
The artists of the 2015
Paulo Foundation invitational exhibition are Jemina Lindholm & Elina Ylhäisi and Maarit Mustonen & Anne Naukkarinen. The exhibition is curated by Saara Hannus, Miina Hujala, Mikael Kinanen, Jussi Koitela and Iina Kuusimäki. The exhibition project explores and addresses the nature, possibilities and conditions of collaboration within artistic practice and the art field in general.
The exhibition presents two artistic collaborations that started during art studies.
Jemina Lindholm and
Elina Ylhäisi started their collaboration at Tampere University of Applied Sciences,
Maarit Mustonen and
Anne Naukkarinen at University of the Arts Helsinki. The exhibition offers a possibility to continue and develop this collaboration.
As well as the artists, the curators who were invited to work on the exhibition this year have also been working together already as students on the Praxis MA-programme. Paulo Foundation invitational exhibition is an annual curated exhibition presenting works of a Finnish artist or an artist residing in Finland who is graduating or has recently graduated. The curator group wanted to question the idea of a traditional debut solo exhibition as graduating artists have often been working as artists for years already.
Alongside the exhibition there is an online publication containing texts and text fragments reflecting on the process of artistic collaboration in the exhibition project and collaboration in the art field in a broader sense. There is also material from the talks that the curator group organized for graduating artists in Turku University of Applied Sciences, Tampere University of Applied Sciences and Saimaa University of Applied Sciences. The subject for the talks focused on experiences of collaborations formed as students in all aspects of artistic practice and possible collaborative structures enabling work as an artist after graduation. The talks were organized with the help of Gallery Titanik, Tesoma Taidehalli and Saimaa University of Applied Sciences. As well as the students and curators, artists Timo Bredenberg, Felicia Honkasalo, Hertta Kiiski and Anna Knappe participated in the talks.
Visual look of the exhibition is designed by
GRMMXI.
Exhibition is supported by Artek and Stopteltat.
JEMINA LINDHOLM & ELINA YLHÄISI — SQUARE ARCHIVE, PART 8 - SILENCE II
Jemina Lindholm and Elina Ylhäisi present in this exhibition Square Archive, part 8 – Silence II, an interpretation of social silence that is formed at the encounter of strangers. The Square Archive consists of recreating different situations, spaces and places.
Jemina Lindholm is a visual artist who works with video and sound installations.
Elina Ylhäisi is a visual artist who works with objects, sound and installations.
They have been working on the Square Archive project since 2012.
MAARIT MUSTONEN & ANNE NAUKKARINEN: —OMA JEES, TOISEN JEES (= My Jees, Your Jees = My Yes, Your Yes = My OK, Other One`s OK = …)
Spending time together both as friends and as colleagues has been the main working method of the performance Oma jees, toisen jees. Maarit Mustonen and Anne Naukkarinen wanted to approach their new project with permissiveness. It is a collage which can take a form of a love song.
Anne Naukkarinen is a dancer and performance artist.
Maarit Mustonen is a visual artist working mainly with photography, installation art, and text.
Oma jees, toisen jees is their third collaboration, and it has been supported by Ålands kulturdelegation and Performance Center Eskus. The performance is in Finnish.
Arttu Merimaa:
Yhteentulemisen halun vallassa
Taiteessa tapahtunut niin sanottu sosiaalinen käänne voidaan nähdä eräänlaisena
avautumisena kohti yhteistoimijuuksia postmodernin hedonismin jälkeen. Toki esimerkiksi
yhteisötaiteen historia saatetaan laskea melko kauas 1900-luvun puoleenväliin, mutta
tietynlainen painotus ihmistenvälisyyteen ja osallistamiseen näyttää nyt muodostuvan
varsinaiseksi 2010-luvun ilmiöksi Suomessa. Kiinnittyminen sosiaalisiin konteksteihin tuo
esiin taiteen tekemisen yhteiskunnallisia motiiveja, mikä tuntuukin olennaiselta aikana
jolloin ihmisten poliittiset mielipiteet ovat pakotettu etualalle monenlaisen, tavalla tai
toisella arveluttavan, yhteiskunnallisen liikehdinnän ja muutoksen johdosta.
Suomalaisessa taidekentässä yhteistyön ja osallistamisen fasilitointi on totuttu näkemään
erilaisten festivaalien kuten Kiasman URB-festivaalin, Baltic Circlen ja IHME-päivien
ohjelmissa. Nyttemmin myös esimerkiksi Checkpoint Helsinki ja monet taidetta julkisissa
tiloissa esittävät toistuvat taidetapahtumat ovat ottaneet tällaisen toiminnan osaksi
agendaansa. Raumalainen Lönnströmin taidemuseo luopui kiinteästä
museorakennuksestaan ja ohjasi toimintaansa yhden suuremman vuosittaisen projektin
toteuttamiseen, joka pitää sisällään niin ikään premissin julkisen tilan käytöstä,
pedagogiasta ja yleisön osallistamisesta. Rahoituspuolella säätiöt, kuten Suomen
Kulttuurirahasto ja Koneen säätiö, ovat tukeneet muun muassa taiteen ja hyvinvoinnin
sekä yhteisöllisen toiminnan hankkeita. Helsingin kaupungin kulttuurikeskus lanseerasi
kuluvana vuotena Helsinki-mallin, jonka kautta rahoitetaan Helsingin lähiöissä tapahtuvia
osallistavia taideprojekteja. Itse työskentelen parhaillaan mediakulttuuriyhdistys m-cult:n
organisoimassa Kollab-hankkeessa, joka tarkastelee yhteystyötaidetta sen monissa
muodoissa. Tällainen taiteen kentän rakenteellinen uudelleen järjestäytyminen nostaa
luonnollisesti esiin kysymyksiä taiteilijan roolista yhteiskunnallisena toimijana ja
taideorganisaatioiden yhteiskuntavastuusta (kuten asia ilmaistiin Helsinkimallin
lanseeraamistapahtuman yhteydessä järjestetyssä infotilaisuudessa viime maaliskuussa).
Edellä kuvatussa ideologisessa ympäristössä taideteos nähdään eleenä, joka tuo yhteen
erilaisia subjekteja ja aktivoi ihmisten sosiaalista ymmärrystä. Yhteistyössä toimiminen
yleisön kanssa johtaa kysymykseen "yhteisesti jaetun" ja "yhteiskunnallisen" suhteesta –
mikä on sosiaalista, mikä on poliittista? Ajatus taiteilijan intentiosta muuttuu tavallaan
epärelevantiksi. Olennaista ovat erilaiset yhteentulemiset, kontaktit ja kokemukset, ja se
minkälaista informaatiota nämä kokemukset tuottavat.
Taiteellista työskentelyä ja taiteilijapraktiikkaa tarkastellessa kysymys "yhteisesti jaetusta"
tuntuu kuitenkin perustuvat vahvasti myös henkilökohtaisiin intresseihin. Taiteilijat tekevät
yhteistyötä kukin omista syistään, mutta peruslähtökohtana tuntuu olevan tarve irrottautua
omasta henkilökohtaisesta ajatuspiiristä. Yhteistyö mahdollistaa laajemman tutkimuksen,
avoimen työskentelyprosessin ja uudenlaiset lopputulemat. Taiteilijoiden välinen yhteistyö
myös haastaa taidemaailmassa edelleen voimakkaan oletuksen taiteilijan yksilöasemasta
ja vapauttaa toimijoita keskittymään heille olennaisiin sisällöllisiin kysymyksiin omaan
persoonaansa kohdistuvan huomion sijaan. Yhteistyöhön hakeutuminen ei vaikuta
kumpuavan sen toteamisesta, että emme ole yksin (maailmassa, yhteiskunnassa,
taidekentällä) vaan siitä inhimillisestä halusta, että emme halua olla yksin.
Arttu Merimaa (syntynyt Porissa 1983, asuu ja työskentelee Helsingissä) on liikkuvaan ja
digitaaliseen kuvaan sekä videoinstallaatioon keskittynyt kuvataiteilija. Oman taiteellisen
työnsä lisäksi Merimaa pyörittää Helsingin Kalliossa sijaitsevaa Alkovi-ikkunagalleriaa.
Merimaan yhteisöllinen toiminta perustuu kollegiaalisen taiteilijapraktiikan sekä
taiteilijalähtöisten hankkeiden kehittämiseen. Hän on organisoinut näyttelyitä, tapahtumia,
videoesityksiä ja työpajoja vuodesta 2005 lähtien.
Ajattele, silloin oli niin pimeää ja nyt niin valoisaa. Laitan huutomerkin tähän. (Vihellystä ja meren kohinaa, onpa kirkkaan värinen.) Maarit kertoo Lähes täydellistä -tarinan. Naurua. Ihanaa, että kehtaa tällaisessa maailmassa huutaa jotain tuollaista ääneen. ”Trust your boredom.” Mitä ajatelet siitä? Miusta meil on tosi usein ollut tässä prosessissa niin. Tylsistyminen voi tuoda myrskyn tai se voi olla tauko. Ja arkisuus, että tämäkin hetki voi olla esitys. Tämä on lahja sinulle. Mikä tämä on? Kun sanoit että esityksessä ajattelet puhuvasi ystäville, silloin puhe on omanlaista. Mennäänkö eteenpäin. Tuolloin teit naamarin, makean hedelmän. Täällä on koko ajan runsauden salliminen, jota me yritetään samalla jäsentää ja rajata. On kapina, häiriköinti ja rohkeus. Muututaanko me silloin enemmän yhdeksi? Tämä kohtaus on odotuksista: Maarit hieroo päätään lattiaan peppu pystyssä. Anne istuu vieressä ja ojentelee käsiään katsojille, piiloutuu ja taas ojentaa, ojentaa ylväästi. Musta se on ihana kohtaus. Näistä pitäisi kirjoittaa sähköpostia. Millainen valtava tarve! Anne viheltää. Kehtaanko tehdä kovaa? Maarit: Miten teet ton? Anne selittää tekniikkaa. Anne viheltää kovaa ja Maarit nauraa. Maarit matkii vihellystä, tai siis harjoittelee. Kirjoitan sen tähän. Liikutaanko? (Rätinää, viserrystä, kahvikupin kolinaa.) Laitan tämän nyt pois. Okei, laita pois.
There are not many people in this world with whom you can collaborate succesfully, and when you find one, you should treasure them. Sometimes being alone for a while might be the best way to treasure them. Do whatever you need to do. Sometimes silly dancing is the thing you need to do. Sometimes what you need to do is panic. If it doesn’t work, drop it. Think again, start again. Accept what comes easily. Talking is one way to collaborate. Try also not talking so much. What can dance do? What can’t dance do? Have something to fantasise about. In a collaboration you’re not moving towards something the other person has said, you’re moving towards something they haven’t said. What to wear on our feet can be a difficult decision. How do we deal with this? This is just one way of beginning. (Muistiinpanoja Jonathan Burrow’sin kirjasta Choreographer’s Handbook)
Epävarmuus.
Kokoontuminen aamulla. Kahvia keitetään.
Opiskelija kirjoittaa pienelle paperinpalalle:
1. alueellinen epätasa-arvo
2. nykytaiteen rooli ja merkitys.
3. (1. kolmonen yliviivattu).
3. postmoderni arvokato
"kaikki argumentit menee läpi"
ei ole oikeaa ja väärää
Joku sanoo kenties hakevansa rajavartijaksi kun valmistuu.
Imatralla sataa vettä.
Kuvanveistäjillä on Saimaan ammattikorkeakoulussa hyvät tilat – toistaiseksi. Vanhaan navettaan tehty ympäristö on valoisa. Opiskelijat näyttävät olevan kuin kotonaan. Se missä jotain opetetaan ei ole itsestäänselvyys. Rajanpinnassa oleva Imatra tuntuu olevan "syrjässä" mutta koko Euroopan kulmaa määrittävä raja imee erilleen vain koska tähän kohtaan tuntuu pysähtyvän paljon.
Kysymyksiä siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan voi esittää – joillekin annetaan kenties tehtäväksi vastata – mutta hämärää ja epävarmaa on se mitä voidaan sanoa siitä miten kenenkään ammatinvalinta "onnistuu". Kun massairtisanomiset koskevat aloja joilla on ollut aiemmin varma työllisyys – kuten idän nurkissa paperin parissa – ihmiset eivät tiedä mitä sanoa mutta reagoinnin koetaan olevan oleellista. Kun kouluttautuu taiteilijaksi valitsee jotain jossa epävarmuus asettuu jo alusta alkaen sisään – se itseasiassa pistää itsensä keskelle kokonaisuutta – kuinka elättää itsensä, kuinka elää?
Kun nuorta syyllistetään hakeutumisesta alalle, josta voi parhaimmillaankin odottaa vain eräänlaista jatkuvaa odottamista, niin mistä itseasiassa syyllistetään?
Imatralta valmistuvat tietävät hyvin missä tilanteessa ovat. Alue on oma mutta sinne on vaikea tuoda yleisöä, keskustelijoita pitäisi koulia tai ne pitäisi kasvattaa.
Siihen ei tunnu riittävän varoja.
Joskus tuntuu että opimme vain puolustamaan omaa alaamme.
Alituista nujakointia tilan toimia puolesta – väsytystaistelua, jossa tunne siitä että ansaitsee parempaa ei lämmitä.
Auto kaartaa kampukselta toiselle. Se, että me kohtaamme kaikki samat vaikeudet ja aina vaan uudestaan ei lohduta.
Solidaarisuus on iso sana, joka aina paloitellaan tunnistamattomaksi, mutta sen vaikutus alkaa siitä mihin vaivoin kyhätty lämmitys loppuu.
Kirjoittanut Miina Hujala
Keskusteluja yhteistyöstä ja yhteistyössä
— Tampereen ja Turun työpajojen osallistujien näkemyksiä yhteistyöstä
Titanik, 14.04.2015
"Varmaan näitten keskusteluiden tarkoitus olisi arkistointi tai tiedon tai datan keräys jossain mielessä —ei silleen että ihmisiä haluaisi ajatella tietona tai datana, mutta ehkä sillä tavalla, että näyttelyn yhteydessä olisi julkaisu, johon tulee siis muutakin kuin siitä näyttelystä tulevaa asiaa. Materiaalia kerätään sitä julkaisua varten —jotain pohjaa sille julkaisulle.”
Onko yhteistyö taiteilijana toimimisen ytimessä? Ei pelkästään yhteistyö museoiden ja gallerioiden näyttelytoiminnassa, vaan myös kollegiaalinen yhteistyö, keskustelut ja keskinäinen innostavuus? Tältä ainakin vaikuttaa Imatralla, Tampereella ja Turussa keväällä 2015 järjestämiemme työpajojen pohjalta.
Työpajat oli suunnattu vastavalmistuneille ja pian valmistuville kuvataiteen opiskelijoille, mutta niihin osallistui myös kentällä pidempään toimineita kuvataiteilijoita. Keskusteluja veti työryhmämme puolesta Iina Kuusimäki, ja niiden yhteydessä pidettiin myös pyydetyt puheenvuorot keskusteluihin muutoinkin osallistuneilta kuvataiteilija Hertta Kiiskeltä, Rajataide ry:n Timo Bredenbergiltä sekä Tehonrakentajat-ryhmältä. Imatralla keskustelemassa olivat mukana kuvataiteilijat Felicia Honkasalo ja Anna Knappe.
Ensimmäinen tilaisuus järjestettiin 13.4. Turussa Arte ry:n ylläpitämässä Titanik -galleriassa ja toinen seuraavana päivänä Tampereella Tesoman taidehallissa, joka nimestään huolimatta on ratkaisu taiteilijoiden työskentelytiloihin — ei näyttelytila. Kolmas tilaisuus pidettiin Imatralla Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutuksen tiloissa 18.5.
Tämä teksti käy läpi Turun ja Tampereen työpajoissa esiin nousseita näkemyksiä – poislukien pyydetyt puheenvuorot. Lainaukset ovat äänitetyistä keskusteluista kirjoittajan purkamia. Näkökulma ei kuitenkaan ole objektiivinen katsaus nuorten taiteilijoiden käsityksiin yhteistyöstä ja taiteilijan asemasta —jo koska työpajoihin osallistuivat yhteistyöstä jo tavalla tai toisella valmiiksi kiinnostuneet taiteilijat.
Taiteilija ja yhteistyö
Titanik, 13.4.2015
“Nykyään meillä tehään kahestaan niin, tavallaan sitä ei enää edes ajattele, että tekee periaattessa (…) jonkun toisen kanssa vaan se on aika useasti vaan yks pää. Näkee jonkun jutun ja sit kummalleki on samankaltanen ajatus siitä.”
Taiteilijoille ilmauksen “yhteistyö” mahdolliset merkitykset ovat moninaiset. Yhteistyöllä voidaan tarkoittaa niin yhteistyötä eri yksilöiden, eri yhteiskunnallisten positioiden, instituutioiden ja yhteiskunnan sektorien välillä kuin myös suhteessa ei-inhimillisiin toimijoihin, kuten teokseen osallistuviin eläimiin tai muihin eliöihin. Työpajoissa kysymys yhteistyöstä painottui kuitenkin sen sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin merkityksiin. Lähtökohtaisesti tärkeintä oli pohtia millaiset yhteistyön muodot ovat mahdollisia, miten niitä —niin uusia kuin jo olemassaolevia— voidaan parantaa ja miten ne voivat auttaa taiteilijaa.
Monelle osallistujista yhteistyö näyttäytyikin keskeisenä osana taiteilijuutta ja taiteilijana toimimista.
Yhteistyön asema tulee merkittäväksi jo kuvataiteen koulutuksessa. Tämä näkyi mm. eroissa kokemuksissa opinnoista tiedeyliopistossa ja taidekoulutuksessa: yhteistyö on läpitunkevaa kuvataiteen koulutuksessa aivan toisella tavalla kuin akateemisissa aineissa. Taideopinnoissa keskeisen yhdessätekemisen ja yhdessäoppimisen arvo näkyy taiteilijan arjessa myöhemminkin mm. siinä, että yksi opintojen jälkeen kaivattu yhteistyön muoto ovat kuvataiteen koulutuksessa kaikkialla läsnäolevat ryhmäkritiikit. Yhteistyö opintojen aikana myös valmistaa tukeutumaan tarvittaessa muihin taiteilijoihin ja toimimaan yhdessä myös ammatissaan.
Tesoma, 14.4.2015
“Tavallaan kuvataideopintojen kautta tuli aivan uudenlainen ryhmässätoimimisen malli. (…) Se on niin monitahoista, mitä vaikka, että teillä on yhteinen työhuone, jossa todella toimii kemia —mitä kaikkee sieltä voi saada? Käytännön vinkeistä ammatilliseen varmuuteen. Kun on ympärillä ihmisiä, jotka tekee sitä samaa työtä kuin sie, niin on helpompaa ottaa kaikki ulkopuolelta tuleva kritiikki, koska sulla on joka päivä todiste siitä, että täällä on ihmisiä, jotka tekee samaa työtä kuin sie ja se on arvokasta ja nää ihmiset oikeesti tekee sitä duunia ihan tosissaan ja siinä ei oo mitään epäilystä, onks se tärkeetä vai ei.”
Tämä yhteistyön itseymmärryksen kautta tuoma arvo toistui useampien osallistujien puheenvuoroissa. Sillä on merkitystä taiteellisessa työssä jaksamisen kannalta, vaikka tämän vuorovaikutuksen arvo oli korostetusti esillä taiteellisen luovuuden näkökulmasta.
Useat työpajojen osallistujista toimivat erilaisissa yhteistyökokoonpanoissa oli kyse sitten pidempiaikaisista —jopa taiteilijuutta määrittävistä— taiteilijapareista ja -ryhmistä tai lyhytaikaisista yhteistyöhankkeista. Keskusteluissa nousi esiin useita eri aikajänteillä toimivia yhteistyökuvioita, joista osa on kestänyt parhaimmillaan koko opintojen jälkeisen taiteellisen uran. Tällöin yhteistyön merkitys taiteelliselle toiminnalle ja sen jäsentämiselle voi olla niitä määrittäväkin tekijä. Yhteistyöllä voi olla ratkaiseva merkitys myös luovan prosessin ja taiteilijan itseymmärryksen kannalta.
Titanik, 13.4.2015
“Mutt sit kans se, miten jotkut ideat näist eri porukoista vuotaa toisiinsa: pitää olla joku raja sille, mitä pystyy keksimään. Siin taas tulee peliin se, että mitä eri ihmisten kanssa joku idea toimii ja missä porukassa tuntuu, että se ei toimi tai missä tilanteessa se ei uppookaan siihen mitä tehdään, mutta sit jossain se sama homma voi ihan hyvin vetää just sopivan toiseen esitykseen tai toisten ihmisten kanssa tekemiseen"
Ei kuitenkaan ole yhtä yhtenäistä yhteistyön mallia, vaan jokainen yhteistyö muodostuu aina omanlaisekseen riippuen siitä, keitä siihen osallistuu. Samalla tulee myös entistä tärkeämmäksi huomata erot eri yhteistyötilanteiden välillä. Useammassa yhteistyöhankkeessa toimiminen tuo mukanaan omat haasteensa, mutta myös mahdollisia ratkaisumalleja niiden ylittämiseen.
Yhteistyö konkretisoituu resurssien jakamiseen
Titanik, 13.4.2015
“Yks taso, jota me pyritään tuomaan mukaan tähän keskusteluun on itseohjautuvat yhteisöt, joiden kysymys on pystyiskö niiden kautta luomaan sellaisia rakenteita tai toimintatapoja, jossa ne vaikka kanavois rahoitusta siihen, että olis joku mentori tai henkilö, joka tietyllä tavalla järjestäis ja toimis siinä rahoituksen ja resurssien kanavoivana ja keskittävänä ja jakavana rakenteena.”
Yhteistyö ja yhteisten rakenteiden luominen tekevät mahdolliseksi resurssien jakamisen ja niiden yhteisen hallinnoinnin. Kuten aiemmin nostetut esimerkit havainnollistavat, myös luovuus ja luova ympäristö voidaan mieltää jaettaviksi resursseiksi. Yksinkertaisena esimerkkinä yhteistyön mahdollistamasta hyödystä on Tesoman taidehalli, jossa useamman taiteilijan yhteistyö on mahdollistanut taiteilijoille edulliset ja riittävät työtilat, tilaan liittyvien sääntöjen ja käytäntöjen joustavuuden sekä eri työvälineiden ja osaamisen jakamisen. Kilpailu työhuoneeksi soveltuvista tiloista on kova ja usein taiteilija jää maksukyvyltään eri alojen harrastajien jalkoihin näiden voidessa kanavoida harrastustoimintaansa muilla aloilla hankittua varallisuutta toisin kuin ammattitaiteilijat. Yhteistyön avulla on kuitenkin mahdollista löytää sellaisia työhuoneita, jotka ovat epäkäytännöllisiä puhtaasti omaa tilaa etsiville, ja täten säästää tilakuluissa.
Titanik, 13.4.2015
“Ja myöskin sit yksi asia jota mietitään myös tässä kun taiteilijat perustaa organisaatioita ihan kun heist tuntuu, että on tarve jollekin ja jäsentää sen sillä tavalla että pyytää ihmisiä mukaan ja sanoo vaikka nyt perustetaan semmonen, mitä me halutaan tehdä? Kannustaa sitäkin, ettei aina tarvi mennä mukaan niihin rakenteisiin, joita jo on, jos näkee, että ne on puutteellisia vaan voi myös rohkeasti ruveta, että: No niin miten tää toimis? Ruvetaan tekeen tätä jotenkin. Mitä se tarvitsis?"
Yksi malli jäsentää ja järjestää itseorganisoitua yhteistyötä on yhdistyksen kautta. Syyt yhdistyksen perustamiseen näyttäytyvät keskustelujen pohjalta liittyvän tarpeeseen hyödyntää sellaisia rahoituksen, rahanjaon ja vuokrattujen tilojen hallinnan malleja, joihin ilman rekisteröityä yhteisöä ei ole vastaavia mahdollisuuksia.
Esille nousi myös usean eri yhdistyksen osalta rekisteröidyn yhdistyksen pyörittämiseen liittyvä hallinnon raskaus ja sen tuomat hankaluudet toisaalta rekisteröidä yhdistystä ja toisaalta saada aktiivit jaksamaan pyörittää hallintoa vuodesta toiseen. Hallintoon on mahdollista oppia ja hyvin järjestetty yhdistys kykenee toimimaan jo pienemmällä panoksella, mutta näistä ei päästä nauttimaan yhdistysten jatkuvuuden puuttuessa, kun pienet aktiivien ryhmät kulloinkin väsyvät yhdistyksen pyörittämiseen. Kysymykset yhdistyksen hallinnosta ja sen jatkuvan toiminnan pyörittämiseen liittyvästä rahoituksen etsimisestä ovat haaste taiteilijoiden järjestäytymiselle.
Vaikka keskusteluissa nousi esiin,, että hallinnon tasolla yhdistyksen tai osuuskunnan kaltainen yhteenliittymä mahdollistaa laajemman rahallisten ja materiaalisten resurssien kanavoinnin, kun yhteiskunnan rakenteet eivät tunnista yksittäistä Y-tunnuksetonta taiteilijaa alansa ammattilaisena ja taiteellista työtä työn tekemisen muodon, ei rekisteröityneen yhdistyksen tai osuuskunnan perustaminen näyttäytynyt talouden tai resurssien jakamisen kannalta välttämätöttömänä, vaan on mahdollista luoda myös muunlaisia yhteenliittymiä, joiden avulla luoda uutta toimintaa sekä tukea olemassa jo olevaa taiteellista työskentelyä.
Näyttelytilat ja kuraattori
Olemassaolevan taidekentän instituutioiden käyttämä valta suhteessa taiteilijoihin nostettiin esiin ongelmana: niin gallerioiden, museoiden kuin myös kuraattorin toiminnassa nähtiin ongelmakohtia. Karkeasti tiivistäen näyttelytilojen osalta: pahimmassa tapauksessa galleria toimii taiteilijasta välittämättä, perii tilasta vuokran, mutta samalla tuo taiteilijan teosten yhteyteen oheistoimintaa, joka ei liity teosten sisältöihin, samoin myös museoiden paineet kävijämäärien osalta ovat johtaneet yleisötyön muotoihin, jotka epäilyttävät taiteilijoita. Galleriavuokrat ja gallerianäyttelyiden merkitys CV:n rakentamisessa ja mahdollisten apurahojen saamisessa puhutittavat osallistujia. Galleriavuokrista halutaan päästä eroon, mutta toisaalta sitä ei pidetty kuin osittaisena ratkaisuna, kun taiteilija ei vieläkään saisi palkkaa työstään näyttelyn luomiseksi —vaikka niin museot kuin galleriatkin perustavat toimintansa taiteilijan työlle.
Tesoma, 14.4.2015
“Mua ei välttämättä ees haittaa se, ettei sitä palkkaa saa niinku sillaan suoriltaan. Eniten haittaa tällä hetkellä se, että joutuu ylipäänsä maksamaan siitä galleriatilasta ja varsinkin siinä tapauksessa, että se galleriatila ei oo oikeestaan ees varsinaisesti sille taiteelle tai taiteilijalle kokonaisvaltaisessa käytössä, vaan että se on niinku illuusio siitä, että sä saat ripustaa ne teokset ja että se tila on varta vasten sille taiteelle käytössä. Itseasiassa loppujenlopuksi ne galleria tai galleristi voi käyttää sitä ihan omiin tarkoituksiinsa millä tahansa tavoilla, ilman että siitä tarvitsee taiteilijan kanssa sopia, mun mielestä siinä mennään todella pahasti pieleen joka tapauksessa.”
Tesoma, 14.4.2015
“Mun mielest tossa päästään siihen, museoiden vastuuseen myös mun mielestä museoilla on tai ylipäätänsä niinku taidetilan pitäjillä on vastuu siitä että ne määrittelee ne tilat joko tilakohtaisesti tai tilannekohtaistesti, niin että joissakin sen tarvii olla rauhallisia tiloja ja jotkut voi olla sitten enemmän kokous/monitoimitiloja. Mun mielestä se olisi kaikkein selkein, että niinku museossa on yks huone joka on semmonen että sinne ei koskaan järjestetä yhtään mitään muuta kuin se se taide. Sitten siellä voi olla semmonen tila, jossa taide on täysin sivuosassa että siellä on niinku kaikkea muuta tapahtumaa, mutta siellä on myös taidetta ja nää niinku… esim. niinku kahvila, mutta se vois olla myös kokoushuone tai vaikka jumppasali.”
Osallistujat kyseenalaistivat, miksi galleriasta on maksettava. Ilmaisia tiloja on viime vuosina ilmestynyt useampia ja monet taiteilijat ovat valmiita perustamaan näitä myös lisää. Toisaalta myös joillakin jo olemassaolevilla tahoilla on kiinnostusta tai painetta luopua näyttelyvuokrista tai vähentää niitä. Esimerkiksi Titanik -galleria on luopumassa tilavuokristaan. On tärkeää myös kysyä, mitä gallerialta halutaan, ja millä tavalla vastuita halutaan jakaa? Tämä tulee vain ajankohtaisemmaksi, mikäli yhteisöjen ja resurssien jakamisen myötä osa galleriavuokraan sisällytetystä —oli se sitten markkinointia, työkaluja tai mitä muuta vain— ei olekaan enää ajankohtaista.
Tesoma 14.4.2015
“Must noissa resursseissa on semmoinen mielenkiintoinen juttu, että niinku tällaisessa yhteisössä toimiessa ainakin on paljon helpompi ostaa materiaaleja ja työkaluja ja ylläpitää niitä, kuin maksaa niitä galleriavuokria. Itseasiassa ei hirveästi haittaa että gallerialla ei ole vaikka tikkaita ja videotykkiä ja porakonetta, mutt mua oikeastaan enemmän haittaa se, että mä joudun maksamaan jokaisesta galleriasta erikseen. Ja on paljon helpompi ostaa se porakone ja tikkaat ja videotykki ja johdot ja ylläpitää niitä kuin ett sit jokaisessa galleriassa on erikseen ne porakoneet, videotykit ja tikkaat ja niistä vois mun mielestäni ihan hyvin säästää sen että niinku ett olis ne vuokrakustannukset olis pienempiä ja tai niitä ei olis ollenkaan.”
Siinä missä nostettiin esiin gallerioiden, museoiden ja muiden instituutioiden mahdollisuus järjestää taiteilijasta ja tämän tarkoitusperistä poikkeavaa oheistoimintaa: yleisötyötä ja sponsorikuvioita taiteen sisällöstä välittämättä, nostettiin esiin myös pelko taideteosten käytöstä kuraattorin vision kuvittamiseen. Jos instituutioiden toiminnassa huolenaiheista merkittävää osaa voidaan pitää huolena sisällön sivuuttamisesta, kuraattorin toiminnassa ongelmallisena koettiin juurikin sisältöihin puuttuminen, niiden lisääminen ja liian vahva teosten uudelleenkäsitteellistäminen ja kontekstualisointi. Keskusteluissa tuli esiin pelko taiteilijan oman äänen ja omien intressien hukkumisesta, oli kyse sitten yhteistyöstä kuraattorin tai taidekentän instituutioiden kanssa.
Titanik, 13.4.2015
“Ja sitten siihen, että on tuntunut, että oma teos on niinkun, siitä revitään jotain sisältöjä, jotka ei siihen liity, koska ne sopii siihen kuraattorin näyttelytekstiin.”
“Siis mun mielestäni oli ihan tosi hyvin sanottu, sen jonkun yhden kuraattorin oman idean kuvittaminen niillä teoksilla, koska multa rupes heti tulemaan mieleen yhteisnäyttely. Joo, se oli muuten ihan selvästi niinku just teosnimet ja kaikki ja sit niinku, että rakennetaan vaik oma mieleinen tarinallinen kokonaisuus, mist voi kulkea läpi. Onhan se varmaan taiteilijalle aika hankalaa olla sit siinä se yks palikka, mikä on siinä yhdes tietyssä osassa, että joku on ajatellut, että tää tarkoittaa tätä tässä, mutta — esimerkiks jos puhutaan teemallisista huoneista, että eri huoneissa on eri tunnelma ja sitten siihen asetetaan joku teos, sillain että tää on tää hempee huone.”
Tämä ongelmalliseksi koettu kuraattorin rooli sijoitettiin keskusteluissa myös tiettyihin institutionaalisiin käytäntöihin ja traditioihin, jotka eivät välttämättä sovi nykykuvataiteilijoiden teosten esittämiseen. Yksi näistä traditioista on museokuratoriaalinen traditio, jossa jo edesmenneiden taiteilijoiden sisältöjen uudelleenjäsentäminen on perusteltua, mutta joka sopii huonosti yhteistyöhön aktiivisesti prosessiin osallistuvien taiteilijoiden kanssa. Nämä käytännöt ovat kuitenkin purettavissa ja niiden tilalle voidaan hahmotella toisenlaisia kuratoinnin malleja.
Kuraattorin roolin ratkaiseminen on käynnissä oleva keskustelu, eikä tässäkään työpajassa sitä ratkaistu konkreettisesti yksittäisiä huomioita pidemmälle. Keskeistä oli kuraattorille lankeava odotus toimia taiteilijaa varten ja antautua avoimeen keskusteluun ja neuvotteluun taiteilijan kanssa tämän näkemyksistä ja pyrkiä toimimaan ennemminkin taiteilijan kanssa, kuin tätä hyödyntäen. Toisaalta kuraattorilla voi olla myös rooli instituution ja taiteilijan intressien välittäjänä, joka käy keskustelua molempien kanssa ja pyrkii sovittelemaan näiden intressejä —kuitenkaan unohtamatta täysin omaa panostaan. Tässä kuraattorilla on mahdollisuus myös auttaa taiteilijaa edellä mainittujen näyttelytiloihin liittyvien ongelmien kanssa.
Titanik, 13.4.2015
“Tää on ainakin musta se kuraattorin roolin tila, mitä me ainakin hahmotellaan, (...) se välittäjätila joka miettii sitä tän markkinointihenkilön halua saada niitä yleisöjä ja maksavia asiakkaita vastaan sitä, että sille taiteilijalle oleellista on, että se ei ole naistaiteilijaksi tituleerattu, että joku sanoo siinä välissä myös muu kuin se taiteilija että: ‘Hei itseasiassa älkää tehkö näin!’ tai jotenkin. Musta tuntuu että instituutiot haluu myös toiseen suuntaan ett kun ne taiteilijat on niin hankalia (...). Ja tota kumpaankin suuntaan että on promoottorityyppi tässä välissä."
Teosten uudelleentulkinta ja uudelleenkontekstualisointi esitettiin myös varovaisesti mielenkiintoisena, mutta samalla se koettiin ongelmallisena, eikä siihen liittyviin ongelmiin ja taiteilijan ohittamiseen ei esitetty ratkaisua kuinka se olisi mahdollista taiteilijaa kunnioittaen. Tämän lienee altistuttava valmiudelle avoimeen yhteistyöhön taiteilijan kanssa ja tämän intentioiden, intressien ja valintojen huomioimiseen. Kysymys kuraattorin etiikasta ei jäänyt pelkästään tietoisesti tehdyn uudelleentulkinnan tai taiteilijan ohittamisen tuomitsemiseksi, vaan sama ongelma on läsnä kaikessa kuraattorin toiminnassa: emme voi koskaan täysin ymmärtää toisen ihmisen, taiteilijankaan näkemystä, mistä johtuen tulkinnat ovat aina huteria ja aina —parhaimmillakin intentioilla— on mahdollisuus taiteilijan väärinesittämiseen. Tämä tekee yhteistyön tarpeen entistäkin ajankohtaisemmaksi.
Titanik 13.4.2015
“Must se voi olla kiinnostavaakin, ja vois ajatella, että sillain näyttelyjen tekemisen suhteen vois olla kiinnostavaa ajatella, että joku teos tuodaan jonkun toiseen näkökulmaan. Siinä ollaan just siinä herkällä pinnalla että millä tavalla se, mitkä asiat siinä tuodaan siihen yhteistyön piiriin ja mitkä asiat siinä saa niinku valtaa ja roolia ja onko sillä teoksella itsessään ilman sitä taiteilijan läsnäoloa jonkinlaista omaa tota roolia, jonka voi niinku ottaa käyttöön ja laittaa hempeeseen huoneeseen.”
Yleisempi huomio kuratoinnin piirissä käytävästä keskustelusta oli myös, että kuraattorin etiikkaa pohdittaessa ajoittain tullaan unohtaneeksi kuraattorin eettiset velvollisuudet taiteilijaa kohtaan ja sen sijaan keskustelu saattaa rajoittua kuraattorin ja instituution ulkopuolisen maailman suhteiden pohtimiseen.
Yhteistyö taidekentän ulkopuolen kanssa
Titanik, 13.4.2015
"Sit mun mielestä toi hoitotaide… Okei se vois olla kivaa tehdä välillä senkaltast niinku palkkatyötä mutta ei se oo niin. Se ois sitten ehkä taiteellisessa mielessä se olis vähän korviketta tai siis semmosta ja sit siitä vois ajautuu, siitä vois tulla tää duuni jotenkin, mä en niinku nää ja sit must tuntuu että taiteilija ei oo niinku hoitaja.”
Osallistujista useimmat, jotka nostivat “yhteisötaiteen” esimerkkinä yhteistyöstä taidekentän ulkopuolisten toimijoiden kanssa, eivät kokeneet sitä osaksi omaa taiteellista työtään. Tähän käsitteellistämiseen oli kahta erilaista lähestymistapaa. Toisaalta yksi osallistujista koki, että yhteisötaiteen käsitteellistäminen omana työnään ohittaa osallistujien merkityksen teoksen tekijöinä ja on eettisistä lähtökohdista ongelmallista. Toisaalta sitä ei koettu asiana, jonka voisi laittaa omaan taiteilijan ansioluetteloonsa, koska se ei ole osa omaa taiteellista projektia vaan jotakin siitä irrallista, eikä edusta myöskään siihen liittyvää oletusta laadusta.
Tässä näkyvät myös tämänkaltaiselle taiteen hyödyntämiselle asetetut ulkopuoliset tavoitteet: hoivataide on ensisijaisesti hyvinvointia luovaa ja tästä syystä rahallisesti arvostettavaa ja vasta sen jälkeen taiteellisesti arvokasta. Tämän ajattelumallin voisi aivan hyvin kyseenalaistaa tarpeettomana ja kysyä eikö samoihin tuloksiin voida päästä ottamalla taiteelliset näkökulmat keskiöön ja vasta sen jälkeen kysyä sen arvoa hyvinvoinnin näkökulmasta. Hyvinvointitaiteen ja muun taidekentän ulkopuolisten insituutioiden kanssa tehtävän yhteistyön erottamisesta omasta taiteellisesta työskentelystä seuraa myös, että siinä missä taiteilijana voi omaa työtä tehdä ilmaiseksi tai tapiolla, tästä sen ulkopuolisesta työstä on saatava palkka — aivan kuten muidenkin.
Yhteistoiminnan välttämättömyys
Tesoma, 14.4.2015
“Taidekentän sisällä määritellään hieman paniikinomaisesti mikä on taidetta ja mikä ei.”
Yksi yhteistyötä hankaloittavana nostettu tekijä on taidekentän sisäisten kiistojen läpitunkevuus. Kentällä toimivien taiteilijoiden intressien erot, mutta myös erot käsityksessä siitä mitä on taide, tai mitä taiteilijuuteen kuuluu luovat esteitä yhtenäiselle toiminnalle, ja syövät myös taiteilijoiden itseluottamusta ja kykyä toimia taidekentällä. Samalla kun taidekentän sisältä tulee paineita toimia tiettyjen rajausten mukaan ulkopuolelta kohdataan painetta tuoda taide johonkin muuhun yhteiskunnallisen toiminnan lokeroon, jotta se voisi olla tärkeä osa yhteiskuntaa. Taiteen käsitteen sisällöstä ja eri taidemuotojen arvosta kiisteltäessä jäädään suojattomiksi ulkoapäin tulevaa kritiikkiä vastaan eikä pystytä riittävän tehokkaasti vastaamaan uhkakuviin.
Arvostuksella on merkitystä muutoinkin kuin taloudellisena kysymyksenä. Taiteilijoiden keskinäistä yhteistyötä tarvitaan myös taiteilijoiden arvostuksen ja omanarvontunnon tukemiseen, niin taiteilijan motivaation ylläpitämiseksi kuin taiteen oikeuttamiseksi yhteiskunnassa. Osallistujat kokivat taidekentän kannalta haitalliseksi kamppailun siitä, mikä on oikeaa taidetta, mikä on omiaan heikentämään myös taiteilijoiden asemaa kokonaisuudessaan. Myös tässä olisi yhteistyön ja keskinäisen tukemisen mahdollisuus. Sen sijaan että rajaamme sisä- ja ulkopuolta, voimme toimia solidaarisesti myös koko laajan taidekentän osalta.
Tesoma 14.4.2015
“Oon törmännyt myös tohon, että ei osata olla ylpeitä, tavallaan kun jo siis ihan niinku ammatin sisällä valitaan omat poterot ja siellä sit pysytään ja se ei palvele yhtään ketään. Se vaan tekee oikeesti tekemisen todella vaikeeks kun miettii sitä onks tää sitä onks tää sitä saanks mä tehdä näin, mutta tärkee on vaan se, että meidän hyvänen aika täytyy tehdä tosi paljon”
Nuorten kuvataiteilijoiden kokemukset yhteistyöstä ovat monimuotoiset ja työpajojen perusteella eri yhteistyön muotoihin ollaan myös halukkaita. Monille yhteistyö on talouteen liittyvä välttämättömyys, mutta yhtälailla sillä on monelle arvoa myös taiteellisen työn sisältöjen kannalta. Ongelmalliseksi koettuja rakenteita vastaan kohdistuva kritiikki keskittyy yksittäisiin ongelmakohtiin kokonaisen yhteistyömuodon hylkäämisen sijaan. Kaiken kaikkiaan yhteistyö on työpajoihin osallistuneille erittäin tärkeä osa taiteilijana toimimista.
Työpajat järjestettiin osana Paulon säätiön vuoden 2015 kutsunäyttelyn valmistelua ja niitä tukivat Paulon säätiö sekä Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
Lisätietoja:
Titanik-galleria ja Arte ry
Tehonrakentajat
Tesoman taidehalli
Dokumentaatiosta purkanut Mikael Kinanen
Paulon säätiön kutsunäyttelyn 2015 työryhmä: Saara Hannus, Miina Hujala, Mikael Kinanen, Jussi Koitela ja Iina Kuusimäki
to 6.8. 17.00 ensi-ilta/ Thur 6.8. 5pm premiere
la 8.8. 18.30 / Sat 8.8. 6.30pm
ke 12.8. 18.30 / Wed 12.8. 6.30pm
pe 14.8. 18.30 / Fri 14.8. 6.30pm
la 15.8. 18.30 / Sat 15.8. 6.30pm
Ke 19.8. 18.30 / Wed 19.8. 6.30pm
to 20.8. 18.30 & 21.30 / Thur 20.8. 6.30pm & 9.30pm
la 22.8. 14.00 & 18.30 / Sat 22.8. 2pm & 6.30pm